Tähän on tultu, pakko on vuodattaa. Olen kamppaillut painoni ja siihen liittyvien ongelmien kanssa koko ikäni (n. 30 vuotta). En muista sellaista aikaa, jolloin olisin ollut normaalipainoinen tai tyytyväinen ulkonäkööni. Jokapäiväistä elämääni on leimannut epäilys siitä, mitähän ihmiset - jopa lähimmät ystäväni - minusta ajattelevat, voinko tehdä sitä tai tätä vain siksi että olen isompi kuin muut tai että olen huono, heikko ihminen, koska en saa painoani pudotettua. Enkä tarkoita sitä, että lähipiiri tai muut ihmiset olisivat antaneet aihetta tällaisiin ajatuksiin (vaikka sitäkin on joskus tapahtunut), vaan ajatusmaailmaani on jostain syystä iskostunut ajatus siitä, että koska olen muita painavampi, olen muita huonompi.
Nyt, erinäisistä syistä, olen tullut tilanteeseen, jossa painoa on pakko tiputtaa. Sitä on pakko tiputtaa terveydellisistä syistä, mutta myös siksi, etten minä tällaista elämää halunnut. Olen vasta viime aikoina tajunnut, että ei elämän kuulu olla tällaista, jatkuvaa murehtimista, alemmuudentunnetta, epäonnistumisen pelkoa, peilikuvan inhoamista, syyllisyyden kokemista syötäessä. Niin kauan kuin muistan, olen toki tiennyt ja ymmärtänyt, ettei kukaan toinen voi minun painoani pudottaa, vaan minun täytyy tehdä se itse. Mutta tähän mennessä en ole kuitenkaan sisäistänyt tätä asiaa niin hyvin, että olisin sille jotain osannut tehdä.
Olen aloittanut laihdutuskuurin lukemattomia kertoja ja lopettanut sen huonoin tuloksin yhtä monta kertaa. Kaikkia mahdollisia ihmedieettejä en ole kokeillut, koska jossain syvällä aivojen kiemuroissa huhuilee pieni järjen ääni, joka sanoo, ettei loppuelämäänsä voi olla dieetillä, vaan ruokavalio on muokattava sellaiseksi, että sitä voi noudattaa rajattoman ajan. Liikuntaa en ole koulun pakkoliikunnan jälkeen harrastanut kuin vasta viime vuosina, mutta siinäkään en ole vielä päässyt haluaamaani vauhtiin. Olen kuitenkin jo uskaltautunut kokeilemaan lajeja, joiden harrastamista en olisi voinut vielä muutama vuosi sitten kuvitellakaan vain siitä syystä, että olen pelännyt arvostelua ulkomuotoni vuoksi. Haloo Megamimmi, kyllä se ulkomuoto näkyy muuallakin kuin salilla tai uimahallissa! Kyllähän minä tämänkin olen tiennyt, tyhmänäkään en itseäni pidä, mutta jostain syystä olen kuvitellut, ettei minulla ja kiloillani ole oikeutta mennä sinne, missä suurin osa ihmisistä on jos ei nyt trimmattuja, niin ainakin normaalikokoisia. Ja tämäkään ei loppujen lopuksi ole totta, olen huomannut, kun olen uimahalliin tai salille uskaltautunut. Kaikenkokoisia ja -näköisiä ihmisiä siellä käy, mikä onkin ihan oikein, mutta oma vääristynyt ajatusmaailmani on vaikuttanut siihen, etten ole kuvitellut olevani oikeutettu normaaliin elämään.
Ajatus blogin kirjoittamisesta on pyörinyt jo mielessä jonkin aikaa, mutta sitä on hillinnyt mm. ajatus siitä, etten missään nimessä halua tulla tunnistetuksi. Kauhuskenaariona päässä pyörii ajatus siitä, että vaikkapa joku entinen koulukaveri tunnistaa, kenestä on kyse ja miettii mielessään, että jaahas, tuokin pullataikina on vielä hengissä. Mutta nyt on uskallettava muuttaa toimintatapoja, karsia väärät ja virheelliset uskomukset ja keskittyä kirjaimellisesti omaan napaansa ja sen ympäristöön. Tästä se lähtee. Uusi elämä, here I come.
